Kolme muunnosta Olsen -perhosta, alkuperäisessä siipenä on lehtokurppaa
Norjalainen
perhokalastaja ja perhonsitoja Magnus Olsen on tullut tunnetuksi Hans Lidmanin
kirjasta Lohen Silmä (suom. 1962), samasta teoksesta, jossa
Yön Kuningatarkin esiintyy. Lidman nostaa Magnus Olsenin jopa aikansa koko Etelä-Norjan
taitavimmaksi onkimieheksi, jolle oli hioutunut joitain omintakeisia tapoja kalastukseen, kuten suuri kannellinen
vasu kalakonttina selässä. Olsen paneutui perhokalastukseen varsin
syvällisesti, tutkimalla syönnöksiä ja sitomalla perhoja sen mukaan.
Olsen -perho oli yksi
hänen sidoksistaan ehkäpä 1900 -luvun alkupuoliskolta, joka poikkesi muista
perhoista. Se osoittautui todelliseksi ottikoneeksi, joka parin vuoden päästä tunnettiin
Ljörlaakson parhaana perhona. Olsen antoi kopion perhosta kalatoverilleen, joka
lähettikin sen Olsenin tietämättä Mustadille jäljennettäväksi ja jonne perho päätyi
sidontaohjelmaan luonnollisestikin nimellä “Olsen”.
Suomessa perhon
esittelee ainakin Toivo Mäkinen Perho-onginnan perusteissaan jopa kuvataulussa,
mutta siinä siipi ehkä painoteknisistä syistä tms on täysin musta. Mäkisen
mukaan perholla voi jäljitellä pohjoisia Capnia Atra ja nigra koskikorentoja.
Perhon tunnettu resepti löytyy ainakin S.Lumme – J.Pusa “Perhonsidonta”
-kirjasta.
Kuvissa olevat sidokseni
ovat siipimateriaalin puolesta muunnoksia, sidoin näitä kana- ja
fasaanisiivellä, alkuperäisessä on siipi lehtokurppaa.
Olsen
Koukku: 8 – 14
Pyrstö: vaalea ginger-kukko
Kierre: kapea soikea kulta
Runko: Takaosa sitruunankeltainen villa ja
etuosa punainen villa
Häkilä: Ginger -kukko
Siipi: lehtokurpan siipisulka
Lähteet:
Hans Lidman: "Lohen Silmä"Otavan kirjapaino, Keuruu 1962
Simo Lumme & Juha Pusa: "Perhonsidonta", Otava, Helsinki 1993
Toivo Mäkinen: "Perho-onginnan perusteita", WSOY, Porvoo 1964
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti