On kummallista, että luin Vaiettu joki –kirjan vasta nyt, vaikka asuin kirjan ilmestymisen aikaan saman joen rannalla, itse asiassa samassa kunnassakin, kuin mistä kirjan kirjoittaja lastenlääkäri Pekka Jurvelin on lähtöisin. Monet kehuivat kirjaa ja aina ajattelin, että luen sen ensitilassa. Olisin ehkä nähnyt silloisen kotikuntamme halkaisen padotun joen altaineen erilaisena, jos olisin silloin sattunut kirjan lukemaan. Kirja sattui silmiin etsiskellessäni verkkoantikvariaatista lukemista. Kirja tuli nätisti pakattuna postitse ja vei mennessään.
Pekka Jurvelin kertoo kirjassaan yhden miehen isosta urakasta, soudusta Oulujoen alkulähteiltä sinne asti, missä joen vesi muuttuu lopulta suolaiseksi. Matkaa tehdään 370 kilometriä niin joen historiaan, aikaan jolloin vesi vielä virtasi vapaana ja lohet nousivat sen kuohuihin, kuin yksinäisen soutajan omiin kuohuihin. Edessä on vaikeita kelejä ja harmaita patoja. Soudun lomassa on aikaa myös perhokalastukselle alkukesän vaihtelevissa keleissä.
Vaikka itsekin yhden niistä, harmaista hurisevista padoista, vierellä asuneena helpommin näkisin, että kerran rakennetut betonikolossit olisivat ikuisia, purkamattomia ja särkymättömiä, se ei estä kirjoittajaa unelmoimasta uudelleen vapaana virtaavasta joesta, jonne lohi nousisi jälleen.
”Seitsemän sähkön ja voiman sampoa. Ja joen hiljaisuus. En minä heitä osaa syyttää, hikisä raatajia, rohkeita insinöörejä, innostuneita arkkitehteja, lautatyttöjä ja keittäjiä, työhön pakotettuja venäläisiä sotavankeja enkä pienipalkkaisia rakentajia, jotka uskoivat asiaansa. He ovat olleet ylpeitä suurtöistään, eikä sitä ylpeyttä voi ottaa heiltä pois. (...)Ehkä silloin ei ollut vaihtoehtoja, ainakaan niitä ei voitu nähdä. Kukapa olisi noussut vastustamaan ajan näkökulmasta mitä järkevintä ja hyödyllisintä rakennusprojektia. Ja minkäpä herroille mahtoi?”(Vaiettu joki, 128-129)
”Salainen toive elää sisälläni, että kerran vielä saan heittää lempiperhon lohille, jotka nousevat vapaaseen Oulujokeen. Minä varaan itselleni oikeuden siihen. Noihin haaveisiin käperryn sinä yönä viileään telttaan.”
Hurjatkin unelmat ovat laillisia ja kun tarpeeksi on niitä, joilla on yhteinen unelma, suuriakin asioita tapahtuu. Ilman ihmisiä, joilla on unelma, maailma ei ole koskaan muuttunut paremmaksi. Itse ainakin liityin vapaasta Oulujoesta, tai vähintäänkin vapaasti liikkuvien kalojen puolesta unelmoivien joukkoon.
Kirja on hyvinkin ajankohtainen. Parasta aikaa keskustellaan kalateiden rakentamisesta vanhoihin lohijokiin (niin, padothan on rakennettu n. 60 vuotta sitten, ja yhä keskustellaan!), yhä edelleen nousee esille ajatuksia uusista padoista eri vesistöihin ja monenlaisista ”talvivaaroista”. Ei padottuja jokia ja turmeltuja vesiä tarvita enempää. Mutta kirja on myös oivallinen nojatuolimatka alkukesän joelle kenelle tahansa.
Oulujoki oli kerran Suomen yksi upeimmista joista, jonka vapaana virranneen veden vaiennut kohina ansaitsee kyllä oman kirjansa.
(Pekka Jurvelin: Vaiettu Joki, Oulujoen Reitti ry, 2002, 2. painos)
Lisää aiheesta: Oulujoen Reitti ry
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti