Yhden perhon tarina - Leech Lapin ahvenelle

Muutama vuosi sitten aloin valmistella sen kertaista reissua Suomeen ja etenkin retkeä tuttuihin maisemiin Posiolle. Kalapaikkani on yksi niistä Suomen kiintopisteistä, jotka muistan lapsuudestani saakka. Olen jo varsin nuorena kalastellut siellä. Lähijärvien isot tummat ahvenet tarkoittivat minulle silloin ”isoja pohjoisen kaloja”. Ehkä siksi edelleenkin ahvenella on erityinen merkitys minulle saaliskalana. 

Reissua suunnitellessa ajattelin, että tuo paikka muistoineen ansaitsee oman nimikkoperhonsa. Väreiksi valikoitui oranssia, mustaa ja kultaa, perhomalliksi  ihan tavallinen kalastusperho, ahvenille hyväksi havaittu vähän suuremmaksi sidottu versio Lapin leechistä. Myöhemmin huomasin, että perho muistuttaa myös jonkinverran Whitlockin Electrict Leechiä. Sidoin niitä pari kappaletta rasiaan.

MP Leech ahvenelle 

Koukku: # 6 streamerkoukku
Painotus: sopiva conehead ja tarpeen mukaan painotusta rungolle
Pyrstö: Musta marabou + pari flashabousuikaletta
Runko: Oranssi villalanka 
Kierre: Ohut soikea kulta
Runkohäkilä: Musta kukko/kana, pitkähkö ja elävä
Etuhäkilä: Musta kana


Sen kertainen reissu tuli ja meni ja sain silloin töiden ohessa yhden kokonaisen päivän ja muutaman muun lyhyemmän hetken aikaa kierrellä tuttuja paikkoja. Paikan nimikkoperho osoittautui toimivaksi, varmastikin myös siksi, että uitin sitä enemmän kuin muita perhoja. Toinen perho jäi muistaakseni hauen kitaan ja toinen korkealle kelon oksalle roikkumaan. Silloin mukana olevilla välineillä en ylettänyt siihen millään.

Nyt pari vuotta myöhemmin sain mahdollisuuden tulla taas samoihin maisemiin muutamaksi päiväksi ja tällä kertaa ohjelmassa oli pelkkää kalastusta. Nautin toden teolla Suomalaisen luonnon puhtaudesta ja rauhasta. Yksin kokonaisen järven rannalla oleminen tuntuu uskomattomalta kun tulee kehitysmaan kuhisevasta miljoonakaupungista, jossa kalapaikkana on 10 miljoonan ihmisen ympäröimä pienen meren kokoinen järvi.  

Kiertelin taas tutut paikat ja siellähän se vanha kelo seisoi paikoillaan. Edelliskerralla hukkaamani perho roikkui yhä yläilmoissa. Perhon pelastaminen puusta vaati hieman järjestelyjä, mutta lopulta koukun mutkaan osui heittosiiman lenkki ja oksaan kiertynyt haurastunut perukesiiman pätkä antoi helposti periksi. Perho tippui vareksenmarjamättääseen ja löytyi pienen etsimisen jälkeen. Koukku oli edelleen kalastuskuntoinen. Uittelin perhoa muutaman kerran, mutta säästellen, etten hukkaisi sitä uudelleen.

Viimeisenä iltana en olisi malttanut lopettaa kalastusta ja pysähdyin yhden lähipuron rantaan vielä myöhällä suuren punertavan kuun jo noustessa taivaalle. Sidoin samaisen nimikkoperhon siimaan ja heitin puron suulta kauemmas järvelle. Ahven sattui kohdalle ja sain siitä illalliskalan. Olisi pitänyt tyytyä siihen, mutta aina on se ”vielä yksi heitto”. Huonosti tähdätty takaheitto ja perho oli taas oksalla. Onneksi ei kovin korkealla, sain kuroteltua vavalla heittosiiman koukun mutkaan ja vedin perhoa irti. Tuore peruke olikin sitkeämpää lajia. Siima katkesi ja kuului ”plop”, kun perho sinkoutui suoraan puroon. Pimenevässä illassa kirkasvetinen mutta tummapohjainen syvä puro nielaisi perhon näkymättömiin. Sinne se paljon kokenut perho sitten sai jäädä. Tai eihän sitä tiedä, jos taas parin vuoden päästä pääsisi paikalle katsomaan, mitä purosta löytyy.